Heipähei pitkästä aikaa! Kylläpä viikot vierivät vauhdilla, kohta on elokuukin taputeltu pakettiin ja syksy saapuu virallisesti.
Edellisestä blogitekstistäkin on aikaa reilu kolme kuukautta. Tuolloin kirjoittelin meidän loppuraskauden kuulumisia hieman lasketun ajan jälkeen. Kirjoitin mm. että vauvalla ei näyttäisi olevan mitään kiirettä saapua tähän maailmaan. Vaan kuinkas kävikään – yhdeksän tuntia tuon kirjoituksen jälkeen synnytys käynnistyi.
Synnytys
Vauvamme laskettu aika oli perjantaina 10.toukokuuta, ja kun vauvaa ei alkanut näkymään, oli käynnistykseen varattu aika seuraavan viikon perjantaille. Synnytys kuitenkin käynnistyi itsestään jo aikaisemmin, sillä heräsin maanantain ja tiistain välisenä yönä outoon tunteeseen ja tajusin, että nyt supistelee. Noin klo 2 supistukset olivat säännöllisiä, 7 – 10 minuutin välein tulevia. Aamulla lähdimme sairaalaan, kun supistusten väli oli kolmesta viiteen minuuttia ja olin aivan varma, että kohta vauva on pihalla. Saimme kuitenkin odotella pienokaisen syntymää sairaalassa vielä lähes parin vuorokauden verran, sillä vauva syntyi lopulta torstaina aamuyöllä.
Synnytys oli melko rankka ja pitkä (49,5 tuntia), mutta palkinto oli mitä uskomattomin: pieni suloinen poikavauvamme syntyi 16.5.2019 klo 3.31, pituutta hänellä oli 51 cm ja painoa 3545 grammaa. ♥
Olimme synnytyksen jälkeen sairaalassa kolme yötä, jonka jälkeen saimme luvan lähteä kotiin aloittelemaan arkea uuden perheenjäsenen kanssa. Ja se se vasta tuntuikin pelottavalta – eihän meillä ollut minkäänlaista käytännön koulutusta vauvan hoitamiseen, ainoastaan se tieto, mitä olimme lukeneet ja kuulleet. Ja nyt tämä pieni käärö olisi meidän vastuulla!
Ensimmäiset viikot: Voihan baby blues!
Ensimmäiset viikot kuluivat sohvanpohjalla vauva joko rinnalla syöden tai sylissä nukkuen. Henrik onneksi hoiti suurimmaksi osaksi vaipanvaihdon, koiran lenkittämisen ja ruuanlaiton, sillä itselläni eivät tuntuneet energia (ja aika!) riittävän mihinkään muuhun kuin imettämiseen ja nukkumiseen. Nukuin käytännössä aina silloin, kun vauvakin nukkui.
Lisäksi kärsin ehkä pienimuotoisesta baby bluesista eli synnytyksen jälkeisestä alakulosta: vaikka olin juuri synnyttänyt maailman ihanimman ja niin toivotun vauvan, en osannut suuremmin iloita siitä. Kun näin Henrikin pitävän vauvaa onnellisena sylissään, tunsin pientä kateellisuutta, koska en itse kyennyt täysin samaan. Jouduin pinnistelemään, että sain julkaistua ilosanoman sosiaaliseen mediaan, sillä en kestänyt onnentoivotuksia, kun en juuri tuntenut onneakaan. Toki huolehdin vauvan tarpeista ja hoidin häntä parhaani mukaan, ja toisinaan tunsin pieniä ilonpilkahduksiakin. Suurimmaksi osaksi koin asiat kuitenkin vain velvollisuuksina. Ensimmäisinä öinä sairaalassa muistan itkeneeni ja ajatelleeni, että olisipa kaikki niinkuin ennenkin – silloin, kun emme vielä haaveilleet lapsesta. Tuntuu kamalalta kirjoittaa näitä asioita, mutta tuolloin mieleni oli hieman sekaisin.
En osannut ollenkaan kuvitella, kuinka suuri hormonimyllerrys synnytyksen jälkeen on, vaikka olinkin kuullut siitä varoituksia. Sairaalasta kotiin päästyämme en olisi tahtonut nähdä juuri ketään enkä olla yhteydessä keneenkään. Tunsin ahdistusta ja halusin olla rauhassa mielialanvaihtelujeni kanssa. Onneksi neuvolamme terveydenhoitaja oli kertonut jo ennen synnytystä, etteivät kaikki äidit tunne heti synnytyksen jälkeen valtavaa rakkauden ja onnellisuuden aaltoa, vaan tunteet voivat tulla myöhemminkin – ja myös negatiiviset tunteet ovat normaaleja. Tiesin siis, että nämä ajatukset johtuvat hormoneista, mutta silti niitä oli hankala käsitellä – etenkin, kun en tahtonut puhua tunteistani muille ja esitin kaiken olevan hyvin. Parin viikon kuluttua synnytyksestä oloni alkoi kuitenkin normalisoitua ja aloin tuntea iloa, onnea ja valtavan suurta rakkautta poikaamme kohtaan.
Kuukaudesta kolmanteen: Kasvua ja kehitystä
Kun vauvamme saavutti ensimmäisen kuukauden iän, muistan ihmetelleeni, että näinkö nopeasti aika menee. Missä on se meidän parin viikon ikäinen pikkuruinen vauveli, joka vain söi ja nukkui.
Vaikka muistelenkin vastasyntynyttä vauvaamme kaiholla (onneksi otin baby bluesin kourissa silti jonkin verran videoita ja kuvia) ja toivon, ettei aika kuluisi näin nopeaa, odotan innolla jokaista tulevaa päivää ja kehitysvaihetta. Jokainen uusi vauvan oppima asia on maailman mahtavin tapahtuma, jota ihastelemme yhdessä Henrikin (ja muutaman muun poikaan hurahtaneen sukulaisen…) kanssa. Kehitystä tapahtuu huimasti jopa päivissä. Tässä muutamia asioita sekä tapahtumia, joita olen listannut itselleni ylös:
- Ensimmäinen hymy 3 viikon iässä
- 5 vkon iässä vatsanväänteitä, 4 kertaa vyöhyketerapiassa toi avun
- 7 vkon iässä siirtyminen äitiyspakkauksesta pelkkään pinnasänkyyn, sillä nyrkit ja jalat heiluivat ja kopisivat seiniin
- Ristiäiset 8 viikkoisena
- Ensimmäinen nauru ja riemunkiljahdus 9 viikkoisena
- Kovaääninen jokeltelu / kurkkuääni 10 viikon iässä
- Selältä mahalleen 13 viikkoisena (tämä tosin tapahtui vain kerran! :D)
Tällä hetkellä arki tuntuu menevän hyvin: poika on päivisin hyväntuulinen kaveri (paitsi jos hereilläoloaika venyy vahingossa liian pitkäksi) ja öisin hän herää syömään 2-3 kertaa. Ollaan löydetty ne meidän omat hassuttelujuttumme, joiden lisäksi poika pitää mm. kirjojen lukemisesta, ikkunasta ulos tiirailusta sekä vesipullon tuijottamisesta (:D). Poitsu myös tykkää matkustaa vaunuissa sekä autossa, sillä molemmissa uni tulee silmään melkein heti, ja ellei tule, niin puita ja pilviä on hauska katsella.
Uskomatonta, miten jotakuta voi rakastaa näin paljon. Sydän tuntuu halkeavan, kun katselen nukkuvaa / hymyilevää / itkevää / nauravaa / piereskelevää / kuolaavaa poikaamme ♥
Aloitimme myös tällä viikolla käymään ekavauva-ryhmässä. Ja voi että – en tiennytkään kaivanneeni näin paljon muiden samassa tilanteessa olevien äitien seuraa! Onneksi uskaltauduin ilmoittautua, kiitos äidilleni kannustuksesta. Odotan jo oikein innolla meidän seuraavaa viikottaista tapaamista!
-Taija
Parin viikkoinen haahuilu tunteiden kanssa on varmaan ihan normaalia vaikkakin synnytyksen jälkeinen masennus voi ”äityä” vakavaksi mielensairaudeksi.Sen tunnistaminen vaatii kyllä läheistenkin hereillä oloa että apua saadaan pikinmmiten.Omassa muistissa on juuri sinun kokemuksen kaltaisia olotiloja synnytyksen jälkeen.Syntyyhän sieltä täysin vieras ihminen.Tutustuminen alkaa juurikin ”yöpukupäällä kokoaika” hapituksella ja vauvasääntöjen viuhuessa päässä miten, miksi,saako .Mutta niin ne rutiinit ja arki sekä lapsen jatkuva kehittyminen nappaavat sinut mukaasi ja sinusta kehittyy omanlaisesi äiti juuri sinun lapselle.Vanhemmuus ei lopu koskaan, se on jatkuvaa huolenpitoa, iloa, rakkautta joskus kyyneliäkin ❤️